Kivikylän ja louhoksen historia

Aikojen alussa, noin 2,5 miljardia vuotta sitten, mantereet etsivät muotoaan. Mannerlaattojen liikkuessa niiden päälle muodostuneet vuorijonot alkoivat poimuttua. Mannerlaattojen puristukseen jäi talkkipohjaista, magnesiittipitoista kiviainesta. Se sitkistyi kilometrien syvyydessä kovassa paineessa ja kuumuudessa vuolukiveksi. Tuota luontoäidin synnyttämää ihmekiveä on louhittu Nunnanlahdessa jo yli 100 vuotta. Sitä on viety maailman metropoleihin ja siitä on rakennettu Helsingin arvorakennuksia. Alussa kaikki tehtiin käsin, miesvoimalla. 

Louhoksessa työskentelevää joukkoa nimitettiin monttuporukaksi. Vahvimmat miehet olivat usein rusnareita, jotka kampesivat poratun lohkareen irti penkereestä. Roskamies teki louhoksessa siivoustöitä, rahtasi jätekiviä pois louhijoiden tieltä. Louhoksen kupeessa työskenteli kiviseppä, joka teroitti poria, kunnosti ja valmisti työkaluja. Työkaluja louhoksen ja pajan välillä kuljettivat nuoret pojat, jotka olivat tulleet isänsä mukana kivimiehen oppiin. Porarilla oli mukanaan porapoika. Kun apupoika väänsi pari vuotta höyryporan kammesta kesähelteellä ja talvipakkasella väsymystä valittamatta, saattoi hän päästä porariksi, jos kyvyt antoivat myötä. 

Tilikirjoista voi lukea, että moni isä ja poika työskenteli louhimolla - samoin moni Lehikoinen, Louhelainen, Martikainen ja Miettinen sai tilipussin.  

Nykyisin vuolukiveä louhitaan sahaamalla kivi irti suurilla ketjusahoilla. Näin saadaan mahdollisimman ehjiä ja sopivankokoisia lohkareita jatkotyöstämistä varten. Tehtaassa työstämistä jatketaan timanttiteräisillä sahoilla. Tekniikan kehittymisen myötä vuolukivi voidaan hyödyntää paremmin ja jäämäkiven osuus pienenee. Tänä päivänä olemme Suomen suurin kivenjalostaja ja maailman suurin varaavien tulisijojen valmistaja.